Olin eilen Yle Perjantain live-yleisössä kuuntelemassa tarinoita ja keskustelua huono-osaisuudesta. Ne herättivät ajattelemaan sitä, miten huono-osaisuuteen suhtaudutaan nyky-Suomessa.
Nykyään tuntuu olevan vallalla sellainen ajattelutapa, että ihminen on oman onnensa seppä. Että kun vaan ottaa itseään niskasta kiinni, niin kaikki kääntyy paremmaksi. Että menisi vaan töihin, niin kaikki olisi hyvin. Että itsepähän on hankkiutunut siihen tilanteeseen, jossa on.
Mutta ei kukaan valitse huono-osaisuutta. Ei kukaan halua päihdeongelmia, ei kukaan halua sairastua, ei kukaan halua joutua asunnottomaksi, ei kukaan valitse syntyä huono-osaiseen perheeseen.
Syitä, miksi elämä voi kohdella huonosti, on loputtomasti. Eikä se, miten elämässä menestyy, ole pelkästään itsestä kiinni, vaan se on lukuisien eri tekijöiden summa. Siihen vaikuttavat monet asiat lapsuudesta lähtien, eikä kaikkea, mitä elämässä kohtaa, ole todellakaan valinnut itse. Monet asiat ovat myös puhtaasti sattumasta kiinni.
Juuri siksi yhteiskunnan pitää pitää huolta siitä, että heilläkin, joilla menee huonommin, on oikeus ihmisarvoiseen elämään, toimeentuloon ja huolenpitoon. Se on pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusajatus.
Nyt Suomessa on kuitenkin vallassa hallitus, joka ajattelee, että kun siitä vähästä, mitä huono-osaisilla on, ottaa vielä vielä vähän lisää pois, niin tilanne jotenkin kummasti paranee. Että kun vähän vielä leikkaa, niin sitten mennään vaan töihin, ja kaikki on taas hyvin.
Tällainen politiikka kuitenkin vain pahentaa ongelmia, eikä johda kenenkään näkökulmasta hyvään lopputulokseen. Ei se kansantalouskaan hyödy siitä, jos ihmiset voivat entistä huonommin.
Nyt tarvitaankin hyvinvointivaltion kunnianpalautus. Tarvitaan lisää empatiaa politiikkaan.